Pitäjäjuhlat Ypäjällä 27.7.2008
Ehtoollisjumalanpalvelus kello 10.00 Ypäjän kirkossa, seppeleenlaskut muistomerkeille. Vuosikokous ja pääjuhla Pertunkaaressa Vuosikokous alkaa kello 13.00 ja pääjuhla heti kokouksen jälkeen, juhlapuhujana Karjalan Liiton toiminnanjohtaja Satu Hallenberg. Muolaalaisten Seura täyttää tänä vuonna 60 vuotta Seuran 60-vuotisonnittelujen vastaanotto kello 12.00-13.00. Ruokailumahdollisuus Pertunkaaressa kello 11.30-13.00 Tervetuloa Ypäjälle perinteiseen kihupyhään!
Liikenneneuvos Antero Mero
Juhlapuhe
Muolaan juhlat 2007
Kunnioitetut sotiemme veteraanit, muolaalaiset, hyvät naiset ja miehet
Arvostettu, jo edesmennyt, kenraali Adolf Ehrnrooth korosti usein, että ihmisen on kehittyäkseen tunnettava menneisyys ja nykyisyys. Vasta sen jälkeen hän voi yrittääkään arvioida tulevaisuutta. Me läsnäolijat alamme muodostaa nykyiselläänkin, mutta varmasti tulevaisuudessa, sen joukon jonka on yhä enenemässä määrin turvauduttava, Muolaan teemassa, menneisyyteen ja siihen liittyvään perinnetietouteen. On toki todettava, että nykyinen tilanne sallii vierailut ja muun aktiivisen toiminnan Muolaassakin, mutta jos asiaa tarkemmin ajatellaan, niin kysymyshän on kuitenkin perinteen vaalimisessa. Perinteen vaalimisessa on kysymys myös näiden Muolaan juhlien järjestämisessä. Kun Humppilan Karjalaisten puheenjohtaja Jorma Rämö soitti minulle ja pyysi puhujaksi, hän korosti, että Sinun pitää aluksi esitellä itsesi. Näin ollen totean, että olen syntynyt Muolaassa Kuusaan Läheojalla eli hyvin lähellä Kuusaan hovia. Olen siis sanan varsinaisessa merkityksessä muolaalainen. Koska olen kuitenkin lapsena joutunut lähtemään evakkoon, on selvää että minulla ei ole juurikaan muistikuvia menetetystä Muolaastamme vaan kaikki kokemukseni perustuvat kerrottuun tietoon tai sitten myöhempiin kotiseutukäynteihin.
Me kaikki tiedämme, että Muolaa oli aikoinaan eräs Karjalan kannaksen ns. mahtipitäjistä, joka omasi useampia keskuksia kuten Kirkonkylä, Perkjärvi, Punnus, Kyyrölä, Kuusaat jne. sekä lukuisia pienempiä kyliä. Valitettavasti tämän päivän Muolaa on vallan toisenlainen; sanalla sanoen masentava. Kaikkialla näkyy hoitamattomuus ja välinpitämättömyys, joka antaa aiheen kysyä mihin aluetta nykyisin tarvitaan? Usein puhutaan luovutetusta Karjalasta. Minusta ilmaisu ei ole oikea vaan pitäisi puhua menetetystä Karjalasta. Emme me sitä vapaaehtoisesti luovuttaneet vaan se otettiin meiltä väkipakolla ilman vaihtoehtoja.
Tulevaisuus sitten näyttää palaako Muolaa meille konkreettisemmin takaisin.
Arvoisat läsnäolijat
Mistä tämä Muolaa on oikein saanut nimensä? Minulle soitti torstaina Jyväskylästä Ilmari Kosonen niminen henkilö, joka kertoi olevansa eläkkeellä oleva metsänhoitaja, alun perin Säämingin pitäjästä. Hän harrastaa laajasti sukuhistorioiden ja nimien tutkimista ja kertoo löytäneensä Muolaan nimijuuret jo 1200-luvulta. Muolaa nimi on alkuaan nykyisin ja kadonneesta Muinais-Preussin kielestä johdettu sana. Tuolloin oli kuulemma Liettuan seudulla käytetty sana molis, joka muuntui myöhemmin muolas ja tarkoittaa savea. Koko hänen tarinansa oli hämmästyttävä, mutta mielenkiintoista oli lisäksi se, että hänen mukaansa Suomen hevonenkin on jo alkuaan 1200-luvulta ja muolaalaiset ovat olleet kuuluisia hyvistä hevosen kasvatustaidoistaan. Minut tämä kyseinen henkilö oli pongannut jostain lehdestä tämän tilaisuuden puhujana.
Hyvät kuulijat
Perinteen säilyttämisen osalta on ilahduttavaa, että vuosittain pidettävien pitäjäjuhlien suosio on säilynyt ja jopa kasvanut. Ensimmäiset juhlathan vietettiin 1949 Forssassa ja sen jälkeen juhlapaikka on kiertänyt vuorotellen niissä pitäjissä joihin muolaalaisia on sijoitettu. Merkittävänä toimeenpanijaorganisaationa on toiminut Muolaalaisten Seura, joka perustettiin 1948 ja jonka ensimmäisenä puheenjohtajana toimi ministeri Emil Luukka. Luukan suku onkin ollut varsin aktiivinen toimijaosapuoli Muolaan perinteen vaalijana.
Jos halutaan poimia esiin Muolaan merkkihenkilöitä, niin ensimmäisenä tulevat mieleen mainittu Emil Luukka, joka kansanedustajana ja ministerinä pystyi kovasti vaikuttamaan muolaalaisten evakkotaipaleen jälkeisiin asioihin. Toinen merkittävä persoona on ollut Muolaan viimeinen pappi rovasti Toivo Rapeli. Hän loi elämän uskoa pitäjäläisiin ja lohdutti ihmisiä, jotka olivat häneen turvanneet. Juuri tyypillistä oli se, että tällaisiin merkkihenkilöihin turvauduttiin, heidät tavallaan omittiin ja heihin luotettiin. Heitä myös muisteltiin jäkipolville.
Meikäläisen muistoihim liittyvät konkreettisemmin sellaiset nimet kuin Mikael Rämö, joka toimi Muolaa seuran puheenjohtajana 7 vuotta ja joka muutoin Jokioisilla vaikuttaen ansioitui niin, että sai pitäjäneuvoksen arvonimen. Tässä yhteydessä on myös pakko todeta, että Mikaelin poika Hannu Rämö jatkaa isänsä viitoittamaa perinteen säilyttämistä. Hannu toimii nykyään Nousiaisten kunnanjohtajana ja sieltä käsin on kiitettävällä tavalla pitänyt yllä juurien perintöä. Kulttuuri puolelta nousee ensimmäisenä esiin oopperalaulaja Raimo Mero, joka laulun voimalla on pitänyt Karjalaperinnettä kiitettävästi yllä. Toki laulu – ja musiikki on ollut muutoinkin edustettuna mm. Ami Loven ja Unto Mononen mainitakseni. Muolaalaiset ovat menestyneet ansiokkaasti myös opintiellä; on tohtoreita, insinöörejä, lääkäreitä jne. Löytyypä joukosta miss Suomikin, Airi Ikävalko, vuodelta 1957. Vuoden 1971 miss Suomi Pirjo Laitila on nuorempi painos, mutta omaa melkein muolaalaiset juuret.
Arvoisat juhlavieraat
Yleisesti ottaen on ollut mieluisaa huomata, että Muolaa nimenä on hyvin esillä muun muassa Forssassa. Siellä nimittäin on aivan oma kaupungin osa, jonka nimi on Pikku-Muolaa. Unohtaa ei sovi myöskään Muolaa museota, joka on sijoitettu entisiin Finlaysonin tiloihin tehtaan komean piipun juurelle. Väitänpä, että ennen siirtolaisia ei forssalaisilla, noin yleisesti ottaen, ollut juurikaan tietoa koko Muolaan pitäjästä. Tietysti noin tasapuolisuuden nimessä on todettava, että kyllä Someroltakin aihetta löytyy, koska siellä on Muolaantie.
Omalta osaltani perinteistä voin kertoa, että olen vieraillut, luvalla tai luvatta, kotiseudullani kymmeniä kertoja. Synnyinkotini kivijalka on ainoa tunnistettava muisto. Kuitenkin aina tuntuu kuin kotiin tulisi. Tänä kesänäkin olen jo käynyt siellä kaksi kertaa; viimeksi viikko sitten.
Muutoin olen törmännyt työelämässäni Turun lentoasemalla muutaman kerran ilmiöön, joka tavallaan on huvittanut, mutta jonka avulla olen voinut pitää identiteettiäni yllä. Toimiessani lentoaseman päällikkönä Turussa vieraili sekä Venäjän edesmennyt presidentti Boris Jeltsin että nykyinen presidentti Vladimir Putin kahdesti. Tuollaiset valtiovierailut olivat ne sitten virallisia tai epävirallisia vaativat mittavat ennakkovalmistelut, jotka ajallisesti kestävät noin parisen viikkoa. On selvää, että järjestelyiden aikana syntyy monenlaisia keskusteluja. Näin venäläinen osapuoli lähesti minua kohteliaasti (molempien presidenttien aikana) ja kysyi herra Mero mistä päin Te olette kotoisin? Oletteko Te turkulaisia? Olen järjestelmällisesti vastannut jokaiselle, että en ole Turusta. Minä olen syntynyt Karjalan kannaksella Muolaassa; kylässä jonka nimi on nykyään Klimovo. Keskustelu onkin sitten päättynyt siihen. Haluan kuitenkin korostaa, että yhteistyömme on tästä huolimatta sujunut erinomaisen hyvin. Aivan samoin yhteistyö sujui aikoinaan Kyyrölän kyläläisten ja paikallisväestön kanssa, vaikka Kyyrölä oli venäläinen kylä.
Jos etsii joitakin yhtymäkohtia Muolaan ja Humppilan välillä niin voi huomata, että molemmista pitäjistä on noussut esiin kaksi Mannerheim ristin ritaria, molemmista pitäjistä on ollut kaksi kansanedustajaa ja humppilalaisia on palvellut sotilaina Perkjärvellä sekä varusmiehenä että osallistunut sodan aikana taisteluihin.
Kun tuossa alussa mainitsin kenraali Adolf Ehrnroothin, niin hänellä on sukulaisosuutta Muolaaseen ja Kuusaan hoviin. Erityisesti hän on kuitenkin maininnut tuntevansa Muolaan tiet ja polut ratsastusretkiensä perusteella. Hän nimittäin oli ratsuväen upseeri, joka teki useita tarkastus- ja tutkimusmatkoja Kannaksella.
Muolaan miehet taistelivat talvisodan yhdessä, mutta jatkosodan aikana he sijoittuivat silloisen asuinpaikkakuntansa mukaisesti sen paikkakunnan joukkoihin ja osallistuivat kunniakkaasti taisteluihin, joiden tuloksena saavutettiin torjuntavoitto ja säilytettiin Suomen itsenäisyys.
Ehkä meihin karjalaisiin voidaan siteerata Goethen vertailevia sanontoja:
Omaisuus menetetty - jotakin menetetty,
Kunnia menetetty - paljon menetetty;
Rohkeus menetetty - kaikki menetetty,
mutta lopun osalta kuitenkin, kaikki on hyvin tallessa ja hallinnassa.
Mutta miten perinne säilyy jatkossa? On kaiketi todettava, että väki vähenee ja yhä enemmän perinteen säilyttäminen siirty nuoremmille sukupolville. Nuoret, kuten veteraanin iltahuuto laulussakin sanotaan: teidän nyt vuoronne on.
Arvoisat läsnäolijat
Haluan ensinnäkin kiittää tästä puheenvuorosta, haluan toivottaa kaikille läsnäolijoille hyvää loppukesää sekä muistuttaa että toivoa, että ollaan kaikki Muolaan hölmöjä niin kuin sanonta kuuluu ja pidetään yhdessä yllä kallista Muolaa perinnettä. Kiitos
Timo Kultanen
MUOLAAN PITÄJÄJUHLAT
JUHLAPUHE 31.7.2006 SOMERO
Arvoisat muolaalaiset, hyvät juhlavieraat,
On suuri kunnia saada tulla puhumaan tähän
juhlaan.
Tulen puhumaan siitä, minka minä olen kokenut
tärkeäksi omassa suhteessani
Muolaaseen ja Karjalaan.
Omat Muolaa –juureni tulevat isäni Kalevi
Kultasen kautta. Hän joutui lähtemään
Muolaasta nuorena poikana, kuten moni täällä
läsnä oleva.
Muolaassa kävin ensimmäistä kertaa pari
vuotta sitten. Kokemus oli mieleenpainuva
ja jälkeenpäin olin erittäin tyytyväinen,
että olin lähtenyt juurieni maille.
Kiinnostukseni Karjalaan ja Muolaaseen heräsivät
matkan aikana uuteen eloon,
vaikka karjalaisia lauluja olenkin koko aikuisikäni
laulanut,
Karjalan vaikutukset Suomeen ja suomalaisuuteen
Karjalalla on vahva vaikutus suomalaisuuteen. Liian
usein menetettyä Karjalaa pidetään maantieteellisenä
osana mennyttä Suomea ja unohdetaan, että
yli miljoonassa suomalaisessa virtaa karjalaista verta.
Joka viides suomalainen on taustaltaan karjalainen.
Karjalaisuus on siis edelleen vahvasti läsnä
Suomessa.
Suomalaisuuden, suomalaisen identiteetin ja suomalaisen
kulttuurin kannalta karjalaisuuden merkitys on aivan
keskeinen. Suomalaisen kulttuurin juuret nojaavat vahvimmin
juuri Karjalaan. Kalevala ja Kanteletar ovat tästä
parhaimmat esimerkit.
Jean Sibelius, säveltäjistämme suurin,
sanoi aikanaan: ”Karjalasta löytyi sävellysteni
suomalainen sävy”. Olisiko Sibeliuksesta
koskaan tullut yhtä maailman suurista säveltäjistä
ilman Karjalasta ammentamaansa tunnevirettä, jota
hän kutsui suomalaiseksi sävyksi. Ehkä
se oli jotakin sellaista, joka loi hänen teoksiinsa
sen omaleimaisuuden, joka erottui ja nosti hänet
yhdeksi suurista.
Karelialismi oli Suomen taiteissa 1800-luvun lopulta
vaikuttanut suuntaus, jossa Karjala ja karjalaisuus
olivat voimakkaina vaikuttajina. Se toimi voimakkaana
pontimena monille suurille suomalaisille taiteilijoille
kuten Eero Järnefeltille, Akseli Gallen-Kallelalle,
Juhani Aholle ja monille muille. Karelialismi merkitsi
heille suomalaisuuden ja Suomen puolustamista siinä
historiallisessa taitekohdassa, jossa kansamme kohtalo
oli vaakalaudalla 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa.
Karjalaisuus, Karjalan nostalgiset muistot ja Karjalan
kaipuu ovat kiehtoneet kautta aikain monia taiteilijoita.
Edesmennyt suuri sanojen mestari Juha Vainio kuvasi
karjalaisuutta monivivahteisesti useissa lauluissaan.
”Aina hauskaa olla pittää, niin on,
ei maha mittää”. Vainion hienoissa,
kepeäksikin luonnehdituissa, mutta syvimmiltään
loistavan hienovireisessä laulussa kuvataan suurella
herkkyydellä Karjalan kaipuuta.
”Kun tuntuu kyynel poskellain, niin muistan
vain, mä että sentään joskus jossain
onnen sain, muistoissani siksi teen matkan aina uudelleen,
Karjalaan. Jos eilispäivän takaisin nyt saada
vois, niin tämän päivän suruista
sun veisin pois. Uskon, ettet sano ei, muistot kanssain
kun sut vei, Karjalaan.”
Mielestäni nämä Vainion tekstit kuvaavat
sitä elämäniloa ja myönteistä
tunnemaailmaa, jotka Karjalaan niin useasti on liitetty.
Karjalan jättäminen ja evakkotie
Kun Karjala on aiheena, on mahdotonta sivuuttaa Karjalan
menettämistä ja evakkotietä,
Veikko Lavi kuvasi Evakon laulussaan evakkoon lähtöä
ja karjalaista elämän voimaa riipaisevin sanoin:
”Häipyi rakkaat mannut sekä kotikujan
pää,
sinne kattoin päälle oma taivasläntti
jää.
Kyyneleiden määrää en vain enää
ole muistanut,
karjalaisten elontahtoa ei sota suistanut”
Talvisodan alku on varmasti jäänyt pysyvästi
kaikkien karjalaislapsien mieleen.
Lukemani mukaan sotaan ei juuri uskottu, mutta jatkuva
keskustelu sodan mahdollisesta uhkasta oli ahdistavaa.
Kun sota alkoi, se tuli jollain lailla yllätyksenä
ja epätodellisena. Yhtäkkiä kireässä
pakkassäässä taivas oli täynnä
pommikoneita, jotka pudottivat pommejaan. Miehiä
alettiin viedä sotaan.
Ja kohta joutuivat lähtemään myös
naiset ja lapset. Mukanaan heillä oli vain ruokatarpeita,
vaatteita ja koulutarvikkeita. Kaikki muu oli jätettävä.
Lapsille laitettiin nimilaput kaulaan ja valkeat lakanat
ylle, jotta heitä ei voitaisi erottaa yllä
lentävistä pommikoneista. Sen pelon määrää
on turha yrittää kuvata.
On ymmärrettävää, että tällaisen
kokeminen on ihmisen mielelle sellainen taakka, että
siitä selviytyminen on ollut ihme. Olisiko mikään
muu heimo Suomessa siitä selviytynyt? Iloisuus,
optimismi ja sitkeys, jotka ominaisuudet karjalaisuuteen
on usein liitetty, olivat varmasti juuri niitä
piirteitä, joiden avulla epävarmuudessa, uusissa
olosuhteissa ja uusien ihmisten ympäröiminä
karjalaiset loivat elämänsä uudelleen
ja ovat menestyneetkin erinomaisesti.
Vaikka Evakon laulu on joskus valittu Suomen surullisimmaksi
lauluksi, on laulussa tarkemmin kuunnellen vuorotellen
toivoa, surua ja uskoa ilmaistuna sellaisella tavalla,
joka tuskin ketään jättää kylmäksi:
”Mekin mentiin siitä kunnantaloon asumaan.
Vuoden päästä päästiin omaan
mökkiin muuttamaan.
Tuli kirje isältä: ”Mä pääsen
pian siviiliin”.
Tulikin ja kirkon viereen sankarhautaan siunattiin”.
Yli 400.000 suomalaista joutui lähtemään
omilta mailtaan, omista kodeistaan, osa kaksi kertaa.
Karjalan palauttaminen
Kysymys Karjalan mahdollisesta palauttamisesta on myös
aihe, joka on osa minun Karjalaani ja Muolaatani. Karjalan
palauttaminen on ollut jatkuvasti enemmän tai vähemmän
julkisessa keskustelussa.
Aihe on ollut ulkopoliittisesti arka ja on sitä
edelleen. Siihen eivät perestroikat tai muut muutokset
itäisessä naapurissamme ole juurikaan vaikuttaneet.
Arvelisin, että palautusta ei rauhan ajan jatkuessa
tule tapahtumaan.
Entä, jos Karjala palautettaisiin. Sitä loistokasta
Karjalaa ja Muolaata, joka yli 60 vuotta sitten meiltä
vääryydellä otettiin, sitä emme
voi koskaan saada takaisin. Se, minkä voimme saada,
on maa, jonka menetimme.
Se, minkä kuitenkin säilytimme, oli itsenäisyys.
Voimme päättää omista asioistamme.
Täälläkin on paikalla monia sodan veteraaneja,
joita saamme kiittää siitä, että
olemme Suomen lipun alla eläneet omassa maassamme.
Juuret ja mielen tasapaino
Kotiseutu on osa ihmisen syvintä itseä. Eivät
ainoastaan talot, maat, kivet, puut, vedet, vaan se
kokonaisuus, joka muodostuu edellä mainittujen
lisäksi tutuista ihmisistä, muistoista ja
siitä, että kokee kuuluvansa johonkin.
Terve minäkuva tarkoittaa suurin piirtein sitä,
millä keinoin ihminen pysyy henkisesti ehjänä.
Se koostuu muutamista tärkeistä asioista.
Siihen kuuluvat mm. ihmiset riittävä itsenäisyys,
itsensä arvostaminen, itseluottamus, itsekunnioitus,
myönteinen ajatusmaailma ja omien tunteiden ja
tarpeiden tiedostaminen.
Mutta siihen kuuluu lisäksi kaksi asiaa, jotka
ovat tämänkin tilaisuuden ja muolaalaisuuden
kannalta erittäin tärkeitä.
Ensimmäinen niistä on oman historiansa tunteminen
eli se, että ymmärtää oman taustansa
ja sukujuurensa sekä tuntee sukulaisensa.
Toinen on yhteisöön kuuluminen eli tunne siitä,
että kuuluu johonkin joukkoon ja kokee olevansa
hyväksytty siinä joukossa.
Näitä kahta ihmisen mielen eheyden kannalta
tärkeää asiaa olemme täällä
tänään toteuttamassa. Vuosi toisensa
jälkeen muolaalaiset kokoontuvat sadoittain vahvistamaan
ja pitämään yllä oman historiansa
voimaa ja sitä suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta,
joka tässäkin tilaisuudessa on aistittavissa.
Hyvät juhlavieraat, minulle Muolaan tarina on
ilojen ja surujen suuri kertomus.
Ilon maailmaa ovat ne kaikki kertomukset karjalaisen
elämän iloisuudesta, vieraanvaraisuudesta,
sitkeydestä ja hyväntahtoisuudesta. Surun
maailmaa ovat kertomukset kodin jättämisestä.
Kaiken jättämisestä.
Vaikka Muolaassa syntyneiden joukko vuosi vuodelta
harvenee, toivon, että ylpeiden, juurensa tuntevien
muolaalaisten joukko säilyy voimakkaana myös
tulevina vuosina!
Hyvät juhlavieraat! Lopetan tämän puheeni
Evakon laulun viimeiseen säkeistöön,
joka kuvaa kauniilla ja liikuttavalla tavalla yhden
evakkoperheen elämän uudelleen alkamista ja
Karjalan muistoa: Perheen isä oli haudattu sankarihautaan.
Pieni veli oli syntynyt evakkomatkan aikana. karjalainen
veri vei kuitenkin eteenpäin.
”Omaa peltotilkkuaan kun äiti äesti
niin uuden elon alkamista kiurut säesti.
Mie istuin pienen veljen kanssa siinä pellon laidalla,
kerroin hälle, kuinka kaunis oli kerran Karjala”
Hyvät ystävät, toivon teille antoisaa
juhlapäivän jatkoa!
AJATUKSIA MUOLAASTA JA MUOLAALAISUUDESTA
(Fil tri Kari Mäkilä)
Hyvät muolaalaiset
Arvoisa juhlayleisö
Kun puu tai kasvi tempaistaan juuriltaan, se ei kuihdu eikä
kuole, jos se onnistuneesti siirretään toiseen maaperään.
Siellä se pystyy jatkamaan elämäänsä
ja yltää uuteen kukoistukseen. Juuret ja juurtuminen
ovat elämää ylläpitävä ja vakauttava
voima. Juuret ravitsevat, juuret tukevat, juuret pitävät
pystyssä. Juurten varaan syntyy kasvu, juurista versoo
uutta elämää.
Meille suomalaisille juuret merkitsevät suomalaisuutta.
Juurillamme on kuitenkin myös oma paikallinen ulottuvuutensa.
Suurella osalla suomalaisista juuret merkitsevät karjalaisuutta
ja voimakasta sidettä omaan karjalaiseen kotiseutuun. Tuhansilla
karjalaisilla kotiseutujuuret johtavat Muolaaseen, joka oli
vuosisatojen ajan suomalaisten asuttama ja edustaa hyvin vanhoja
historiallisia juuriamme. Muolaa mainitaan osana Äyräpään
kihlakuntaa jo 1300-luvulla ja seurakuntanakin sillä on
ollut ikää yli 600 vuotta.
Vanhassa muolaalaisuudessa on useita eri historiallisia kerrostumia.
Muolaalaisuus on merkinnyt elämistä rajamaalla, lähellä
kahden eri valtapiirin poliittista rajaa. Poliittinen raja on
merkinnyt epävakautta, turvattomuutta ja elämistä
eri valtasuhteiden alla. Muolaa on rajaan nähden ollut
läntistä Karjalaa, osa luterilaista Ruotsi-Suomea
sille ominaisine yhteiskuntarakenteineen. Toisaalta Muolaa eräässä
historiansa vaiheessa on muun Kaakkois-Suomen tavoin ollut rajan
itäpuolella liitettynä Venäjään ja
irrotettuna muusta Suomesta. Muolaan karjalaisille aika on merkinnyt
elämää venäläisen lahjoitusmaajärjestelmän
alaisuudessa. Poliittiset muutokset ovat edellyttäneet
muolaalaisilta ja muilta karjalaisilta sopeutumista, opettaneet
selviytymään ja vaalimaan omaa perintöä.
Raja-asema on synnyttänyt myös aktiivista itsenäistymistahtoa
tsaarinvallan aikana. Tunnemme muolaalaisten osuuden jääkäriliikkeessä.
Raja-asema on merkinnyt eturintama-asemaa aikana, jolloin koko
maan itsenäisyyttä on jouduttu puolustamaan.
Rajamaa-asema on historiallisesti merkinnyt Muolaalle myös
silta-asemaa ja elämää kulttuurien raja- ja vuorovaikutusalueella.
Muolaasta ovat avautuneet kauppayhteydet niin länteen kuin
itään, vilkkaaseen ja kansainväliseen Viipuriin
ja Venäjän pääkaupunkiin Pietariin. Kulttuurisesti
vanha maanviljelysvaltainen Muolaa on edustanut luterilaisuutta
ja karjalaista kulttuuria, mutta rinnalla on elänyt myös
Kyyrölän venäläisten ortodoksinen kulttuuri
ja heidän kuuluisat käsityöläisperinteensä.
Kulttuurien vuorovaikutus on heijastunut myös puhuttuun
kieleen. Vanhan Muolaan kuten muunkin Kannaksen murteessa on
paljon itäisiä, venäjästä tulleita
sanastovaikutteita, jotka ovat antaneet ilmeikkääseen
karjalan murteeseen oman värikkään lisänsä.
Länsisuomalainen tuskin ymmärtää, mitä
kannakselaisemäntä on tarkoittanut, kun hän on
pyytänyt talikkoa pannakseen olkia patjan sisään
ja sanonut: ”Anna miul vilkka, mie paan pehuloi potuskaan.”
Kaikkiaan vanha Muolaa on ollut moni-ilmeinen yhteisö,
ja sen raja-asema on merkinnyt myös monia mahdollisuuksia.
Osa muolaalaista identiteettiä on Muolaan luonto, joka
on elänyt ja elää yli historian eri käänteiden.
Järvineen, harjuineen, lehtoineen ja niiden povessa levänneine
kylineen se on säilyttänyt oman viehätysvoimansa
ja elää voimakkaasti Muolaan karjalaisten mielessä.
Muolaan luonto on myös toisen polven karjalaiselle, kuten
esimerkiksi minulle, se kehys, jossa voi nähdä häivähdyksen
omien esivanhempien elämästä ja menneisyydestä.
Luonto on usein myös ainoa kotikylästä tai kotitalosta
säilynyt muistomerkki. Se on side seudulla kerran vilkkaasti
sykkineeseen elämään. Se on osa muolaalaista
sielunmaisemaa. Tämä näkyy monista muistelmistakin.
Elvi Rajala, o.s. Kuisma Muolaan Jaarilasta kirjoittaa:
”Jaarilast olliit Vuotjärvel päi niittylöihi
yli Kukomäel ast nii sorjat näköalat ja luonnonkauniit
maisemat, et ne ei unohu mielest millokaa. Koko Lehtokylä
koulupiiri aluetta sanottiikii Ylämaakulmaks, ko siält
näky nii korkialt ja ettäält, et myö opittii
jo lapsen katsomaa maailmaa avarast. Meist tul avarakatseisii
ihmisii”.
Muolaalaissyntyisen kirjailijamme Anu Kaipaisen Muolaa on luonnoltaan
värikäs ja yltäkylläinen. Romaanissa ”Kaihoja
kukkuvat käet” hän kuvaa sitä mm. seuraavasti:
Siellä ”aurinko kieppui kuin palava kärrinpyörä
Perkoisjärven mustilla aalloilla ja metsät työnsivät
läähättäen puolukoita ja sieniä niin
että niiden päälle oli selälleen kellahtaa”.
”Ja voi sitä hehkua, voi sitä elämän
yltäkylläisyyttä, kun [---] Kannaksen omenapuut
keväällä kukkivat ja pöyhyttivät terälehtiään
niin että omenatarha oli kuin höyhensade. Ja [---]
syksyllä ne olivat vallan pakahtua tulenpunaansa ja valkeaan
kuulauteen”.
Kirjan ”Tuhottu kylä ja kaupunki” kirjoittaneelle
Sulo Sipiläiselle Muolaa on vaikuttavimmillaan silmien
eteen avautuva ”sykähdyttävän laaja näköala,
joka ulottuu kauas taivaanrannan sineen”.
Arvoisa juhlaväki
Nykymuolaalaisille Muolaa on myös maisema, joka ulottuu
kauas muistojen sineen, aikaan ennen toista maailmansotaa. Tänä
vuonna on kulunut tasan kuusi vuosikymmentä vuotta niistä
traagisista päivistä, jolloin muolaalaiset tuhansien
muiden karjalaisten tavoin joutuivat lopullisesti luopumaan
kotiseudustaan ja lähtemään kohti uutta tulevaisuutta
uusille asuinsijoille. Sota merkitsi tuhansia ihmisuhreja. Karjalaisille
ja muolaalaisille se merkitsi myös omien juurien katkeamista
siinä maaperässä, johon ne olivat sukupolvien
ja vuosisatojen saatossa lujasti asettuneet. Eron kokemus oli
kipeä. Kaipuu juurille on säilynyt ja kuvastuu muolaalaisten
muistelmissa tänäkin päivänä. Aili
Kruth, o.s. Savolainen kirjoittaa:
”Suomi on kaunis vihreä maa. Mutta miksi olen rakastunut
niin Karjalaan, että muistot eivät hupene, vaan seuraavat
yhä vuosikymmenien taa? Olenhan nähnyt sen ensiksi
ja kasvanut juoksennellen sen pellonpientareita.”
Hilma Sisko Järvinen, o.s.Virolainen kirjoittaa:
”Jokainen, joka on jättänyt synnyin- ja kotiseutunsa,
muistaa siitä aina kauneimmat paikat ja jopa kesäisen
tuulen hyväilevän lämmön. Näin on käynyt
meille Karjalan kannaksen ihmisille.”
Aili Päivinen, o.s. Seppänen on kirjoittanut Rakkausrunon:
”Minä rakastan sinua, vaikka niin ei saisi tehdä.
Sanovat, että sinut pitäisi unohtaa eikä edes
nimeäsi mainita.
Mutta minkä minä sille voin:
olimmehan yhdessä kaksi vuosikymmentä.
Sinä olet minulle tuomen tuoksua ja kukkivia omenapuita,
sinä olet valkovuokkoja
ja Hopeaojan solinaa.
Ja nytkin vielä
pitkän ja kyyneleisen eron jälkeen
minä rakastan sinua, Karjala.”
Muolaan asukkaat ovat luopuneet entisestä kodistaan, luonnonkauniista
kotiseudustaan ja elinvoimaisesta yhteisöstään.
Muolaalaisuus ei silti ole kadonnut, vaan jatkuu henkisenä
perintönä uusilla asuinsijoilla. Voimme puhua uudesta
muolaalaisuudesta.
Sodan jälkeen Karjalan muolaalaisista on tullut Hämeen
muolaalaisia, osaksi he ovat asettuneet Hämeen ulkopuolellekin.
Uuden muolaalaisasutuksen ydinaluetta ovat olleet Tammelan kihlakunnan
12 kuntaa ja Hämeenlinna lähialueineen.
Sodanjälkeinen aika on merkinnyt muolaalaisille uuden
rakentamista, sopeutumista ja juurtumista uuteen ympäristöön.
Jälleenrakentaminen on edellyttänyt koko sodanjälkeisen
yhteiskunnan tukea. Se on ollut suuri haaste muolaalaisille
itselleen, jotka ovat rakentaneet uudet kodit ja raivanneet
uudismaat. Sopeutumista on helpottanut muolaalaisten asuttaminen
kyläkuntaperiaatteella ja heidän voimakas yhteisöhenkensä.
Muolaalaisten elämää ja tuntoja jälleenrakentamisvuosina
kuvastaa hyvin seuraava muistelma, jonka on kirjoittanut Muolaan
Kallaisista kotoisin oleva Aili Seppänen, o.s. Koisti;
”Vuonna 1946 saimme tietää, että saamme
maapaikan Ypäjän Saarikon kartanosta. Koko kartano
jaettiin pika-asutustiloiksi. Kartanosta muodostui 55 tilaa.
Lisäksi tilat saivat yhteiseen käyttöön
tarkoitettuja sora-alueita ja mutapalstat. Olimme onnellisia
saatuamme oman kodin kaikkien vaikeuksien jälkeen.[---]
Suurten ponnistelujen jälkeen ja tulevaisuuteen uskoen
elämä alkoi muotoutua raiteilleen. Saarikon kartanon
alueelle syntyi vireä kyläkunta. [---] Suomi oli harvoja
maita maailmassa, joka sijoitti pakolaiset. Tästä
täytyy antaa suurkiitokset silloisille päättäjille”.
Uuden elämän asetuttua uusiin uomiinsa on samalla
syntynyt kokonainen uusi sukupolvi muolaalaisten jälkeläisiä,
joille Muolaa lapsuudessa ja nuoruudessa on välittynyt
pelkästään vanhempien, isovanhempien, muun suvun
sekä muolaalaisten naapureiden kokemusmaailman kautta.
Tähän sukupolveen kuulun itsekin. Olen Ypäjällä
kasvanut kahdessa kulttuurissa – hämäläisen
isän ja muolaalaisen äidin yhteisessä kodissa,
hämäläisen ja karjalaisen asutuksen raja-alueella
ja kontaktissa sekä hämäläisiin että
karjalaisiin sukulaisiin ja tuttaviin. Karjalaisuus on ollut
rikkaus, joka on avartanut kokemusmaailmaani ja on minulle yhä
hyvin läheinen. Muolaa on varhaisissa muistikuvissani karjalaisten
sykähdyttäviä kertomuksia menneestä elämästä,
se on Muolaan kirkkoa maalauksena muolaalaiskotien seinällä,
se on karjalaisten ihmisten karjalaista puheenpartta, eloisuutta,
lämpöä, herkkyyttä ja kaihoa. Myöhemmällä
iällä Karjala ja Muolaa ovat tulleet lähelle
sinne suuntautuneiden matkojen sekä sukututkimuksen kautta.
Kerron tästä tuonnempana. Ehkä itäisellä
sukutaustalla on ollut vaikutusta myös siihen, että
valmistuttuani Forssan yhteislyseosta ylioppilaaksi vuonna 1966
aloitin Helsingin yliopistossa opinnot, joihin saksan kielen
ja kulttuurin ohella kuului myös venäjän kieli
ja kirjallisuus. Elämä johdatti minut sittemmin venäjän
kielen opettajaksi ja tutkijaksi Tampereen yliopistoon.
Uusi sodanjälkeinen muolaalaisuus on ollut mitä suurimmassa
määrin myös paikkakuntarajat ylittävää
aktiivista toimintaa, joka kumpuaa syvästä kotiseuturakkaudesta
ja halusta vaalia omaa menneisyyttä ja minuutta. Muolaalaisuudesta
on tullut ihmisten henkinen yhdysside. Se yhdistää
vanhan Muolaan ajan kokenutta sukupolvea ja välittyy tämän
sukupolven kautta myös jälkipolville. Uusi muolaalaisuus
on erityyppistä entiseen kotiseutuun liittyvää
järjestö- ja kansalaistoimintaa, historiaan ja kulttuuriin
liittyvää tutkimusta sekä kotiseutumatkailua.
Muolaalaisten keskinäistä yhteyttä on ylläpitänyt
ja tukenut Muolaan pitäjäseuran toiminta ja sen vuosittain
järjestämät pitäjäjuhlat, joihin osallistuminen
on perinteisesti ollut vilkasta.
”Matka pitäjäjuhlille on matka omien luo. Kun
haluaa tavata vielä elävän Karjalan, sen kohtaa
Karjalassa syntyneen ihmisen katseessa”,
on Viljo Luukka koskettavasti todennut. Arvokasta työtä
on tehty myös paikallisten Karjalaseurojen puitteissa.
Muolaa on ollut myös erityyppisen tutkimuksen kohteena.
Tutkimus on kohdistunut Muolaan historiaan, jota on käsitelty
Äyräpään kihlakunnan ajoista aina 1900-luvulle
asti. Muolaan historiaa on tuotu konkreettisesti lähelle
myös Forssaan perustetun Muolaan museon kautta. Edelleen
tutkimuksen kohteena on ollut Muolaan murre, jota on Helsingin
yliopiston toimesta tallennettu yhdessä muiden luovutetun
alueen murteiden kanssa. Muolaan murteen tutkimuksen kannalta
arvokas on myös Lauri Kanteen kokoama aineisto, joka on
ilmestynyt Jaakko Okkerin toimittamana teoksena ”Parrai
päi, Keski-Kannaksen murresanakirja”. Eräs Muolaa-tutkimukseen
liittyvistä hankkeista on ollut Helsingin yliopiston paikannimien
tallennusprojekti, jonka tuloksena on kerätty yli 11000
Muolaan alueella ollutta nimeä. Perinnetutkimuksen avulla
on pyritty selvittämään perinteiden säilymistä
ja muuntumista ja ihmisen sopeutumista uuteen asuinympäristöön.
Tutkimuskohteena on ollut myös Muolaan kirkollinen kansanperinne.
Vanhaa perinnettä on tuotu esille suunnittelemalla Muolaan
naisen kansallispuku. Vanhan Muolaan elämää on
kuvattu lukuisissa kyläkirjoissa, joita Muolaan kylien
asukkaat ovat viime vuosina innolla laatineet. Niihin sisältyvä
elävä henkilökohtainen kokemus tekee niistä
arvokkaita historiallista tutkimusta täydentäviä
teoksia. Muolaan venäjänkielisen vähemmistön
eli Kyyrölän venäläisten kieli ja perinne
ovat nekin olleet akateemisen tutkimuksen kohteina. Kyyrölä-tutkimusta
ovat tehneet mm. Tampereen ja Joensuun yliopiston tutkijat.
Kotiseututoiminta on suuntautunut myös itse entisen Muolaan
alueelle. Siellä tehtyä arvokasta kansalaistyötä
on tukenut myös rakentava yhteistyö venäläisen
osapuolen kanssa. On kunnostettu kirkkomaita ja pystytetty muistomerkkejä
osoittaen näin kunniaa menneille polville. Tähän
toimintaan ovat osallistuneet aktiivisesti monet entiset muolaalaiset,
mm. jaarilalainen Aaro Närvänen. Kiitämme kaikkia
heitä. Huolella vaalitussa ympäristössä
on voitu ja voidaan järjestää arvokkaita muistotilaisuuksia.
Vainajien muistojuhlista Muolaassa on tullut jo perinne. Tänä
vuonnakin Kyyrölässä ja Muolaan kirkon raunioilla
järjestetyissä juhlatilaisuuksissa oli läsnä
paljon entisiä muolaalaisia ja heidän jälkeläisiään.
Kukkatervehdykset ja seppeleet, musiikkiesitykset ja puheet,
vehreä ympäristö, auringon lämpö ja
kirkkomaan alapuolella kimmeltävä syvänsininen
Kirkkojärvi tekivät tilaisuudesta kauniin ja vaikuttavan.
Rauniot heräsivät elämään.
Omille juurille paluuta on myös vilkas kotiseutumatkailu.
Kotiseutumatkoihin liittyy paljon voimakkaita tunteita, kaipuuta,
ja surua, mutta myös iloa pääsystä takaisin
omille juurille ja iloista karjalaista elämänasennetta.
Näitä erilaisia kokemuksia kuvastavat monet matkakertomukset
ja muut kirjoitukset. Muolaan Sakkalilassa asunut äitini
Aili Mäkilä, o.s. Turkki. on kuvannut omaa kokemustaan
seuraavasti:
”Kun ensimmäisen kerran vuonna 1990 kävin perheeni
kanssa lapsuuden kotikylässä, kokemus oli vaikuttava.
Sai nähdä rakkaat paikat, kauniin luonnon, oli aivan
kuin etelään olisi mennyt. Erityisesti halusin mennä
kotini metsään ja sen Turkinnotkoon katsomaan pähkinäpensaita,
joista kylän lasten kanssa olin kerännyt pähkinöitä.
Oli pensaita vieläkin. Nyt otimme pähkinöitä
matkamuistoksi.”
Eira Mäkilä, o.s. Pessinen Sakkalilasta kuvaa tunnelmiaan
ja ajatuksiaan runomuodossa:
”Kun tulin,
kuuntelin tyhjyyttä,
hiljaisuutta.
Mitä se minulle kertoo?
Se kertoo harmaista tuvista,
elämästä entisestä.
Se kertoo, miten ennen elettiin
näillä rinteillä Kokkomäen.
Minulle muistoja kertovat
jokainen korsi ja kukka.
Nyt kuuntelen tyhjyyttä,
hiljaisuutta
kyläni kadonneen.”
Kuusaalainen Kaija Peuhkuri on kertonut erään kotiseutumatkan
kokemuksista seuraavaa:
”Kyl se ol matka. Kyl se ol matka. Meil ol nii hauskaa.
Myö oltii Lillukkamäel, meil ol orkester ja myö
tanssittii”.
Kotiseutumatkoille osallistuu jopa kolmen eri sukupolven edustajia.
Matkojen merkitys on suuri paitsi entisille muolaalaisille myös
toisen ja kolmannen polven karjalaisille heidän Karjala-tuntemuksensa
kannalta. Omasta ja perheeni puolesta haluan kiittää
erityisesti Forssan Karjalaseurassa vaikuttavia Martti ja Aila
Ihoa heidän aktiivisuudestaan Karjala-toiminnassa ja kotiseutumatkojen
järjestämisessä.
Paluu juurille ilmenee myös sukututkimuksena, jonka avulla
voidaan selvittää muolaalaisten sukujen historiaa
ja yhteyksiä ja jossakin määrin myös yksittäisten
ihmisten elämänvaiheita. Olen selvittänyt äidin
puolelta tulevia karjalaisia juuriani 1700-luvun alkuun asti.
Isoisäni suku on Valkjärveltä peräisin olevaa,
mutta Muolaassa asunutta Turkin sukua. Isoäidin suku on
Ihon sukua, jonka juuret ovat Sakkalilan seudulla Kaakkois-Muolaassa.
Sekä isoisäni että isoäitini suvuilla on
sukuyhteyksiä eri muolaalaisiin sukuihin. Näitä
sukuja ovat mm. Kuusaan Känkäset ja Peuhkurit, Himalan
kylän Suokkaat ja Telkkälän kylän Romut.
Ihon suvun tunnetuin jäsen on isoäitini Aliina Ihon
setä, legendaarinen kauppias ja maanomistaja Juho Iho eli
”ihmeellinen Ihon Jussi”, jonka kauppayhteydet ulottuivat
Kannakselta Savoon ja Pohjois-Karjalaan ja idässä
Venäjän pääkaupunkiin Pietariin saakka.
Karjalan raja-alueasema merkitsi hänelle suuria mahdollisuuksia.
Hyvät kuulijat
Elämme 2000-lukua Euroopassa, joka on voimakkaasti yhdentymässä.
Naapurimaamme Venäjä on sekin käynyt lävitse
suurta muutosprosessia. Eurooppa suuntaa kohti uusia haasteita
ja uutta tulevaisuutta. Samalla Euroopassa jatkuu keskustelu
lähihistoriasta ja toisen maailmansodan aikaisista ratkaisuista
ja niiden vaikutuksista kansojen elämään. Keskustelua
tästä aiheesta tullaan pian käymään
myös europarlamentissa. Me suomalaiset keskustelemme luovutetusta
Karjalasta arvioiden sen tulevaisuutta eri näkökulmista.
Karjala on historiallisesti, kulttuurisesti ja maantieteellisesti
meille läheinen alue, jonka myönteinen sosiaalinen
ja taloudellinen kehitys on tulevaisuudessa meille tärkeää.
Keskustelussa on tuotu esiin toisaalta ajatus Karjalan palauttamisesta
osaksi Suomea ja toisaalta näkemyksiä eri keinoista,
joilla madaltaa Suomen ja luovutetun Karjalan välistä
rajaa ja raja-alueidemme eroja. Rajan madaltamiseksi on esitetty
sellaisia konkreettisia toimia, kuten ulkomaalaisille myönnettävää
oikeutta ostaa tai vuokrata maata Karjalasta. Karjalaa on tarkasteltu
myös alueena, joka mahdollisesti voidaan saada Euroopan
Unionin pohjoisen ulottuvuuden hankkeen piiriin, osaksi integroituvaa
pohjoista Eurooppaa. Karjalan Liitto odottaa maamme hallituksen
määrittelevän oman Karjala-ohjelmansa. Karjala-keskustelu
on tällä hetkellä hyvin pinnalla ja osoittaa
aiheen suuren merkityksen suurelle osalle suomalaisista. Tulevaisuus
yhdentyvässä ja sotilaspoliittisesti muuttuvassa Euroopassa
näyttää, mikä Karjalan asema tässä
kokonaisuudessa tulee olemaan. Rohkenemme kuitenkin toivoa,
että edessä olisi uusi vaihe, joka merkitsisi luovutetulle
Karjalalle ja entisen Muolaan alueelle kehitystä ja nousua,
vaihe, jota voisi kutsua uuden rakentamisen vaiheeksi.
Puheeni lopuksi siteeraan Muolaassa syntyneen kirjailijan Elvi
Rajalan vuonna 2002 ilmestyneessä kirjoituksessa esittämää
näkemystä Karjalasta, sen menneisyydestä, nykyisyydestä
ja tulevaisuudesta:
”Kotiseutu on jotain sanomattoman omaa. Kotiseutua ei
voi unohtaa. Tänään voimme nähdä Karjalan
ja sanoa: ”Elämä jatkuu.” Karjala on meille
edelleen toivon ja uskon asia. Toivossa on hyvä elää.
Luomme toivorikkain mielin katseen tulevaisuuteen ja voimme
vain sanoa: ”Ihminen päättää, Jumala
säätää.” Karjala on osa suomalaista
sielunmaisemaa. Karjalainen kulttuuri ja historia elävät
edelleen.
Karjalainen kulttuuriperinne, johon kuuluvat elämänmyönteisyys,
yritteliäisyys ja työnteko, on luonut pohjan karjalaisten
hyvälle itsetunnolle. Se antaa uutta näkökulmaa
elämään. Olemme tänäänkin moninaisten
elämänvaiheiden jälkeen toivorikkain mielin kiitoksen
paikalla. Voimme sanoa: ”Älä itke enää,
hymyile, kaunis Karjala.” On aika Karjalan kansan riisua
suruvaippa. Luopumisen tuska on läpikäyty. Se tekee
aina kipeää.
On aika kysyä: ”Ovatko raskaat kokemukset jäykistäneet
vai tehneet taipuisaksi?” On tullut aika ojentaa kätensä,
yhtyä kansojen mereen, olla erilainen ja olla silti olemassa.
On tullut aika riisua suruvaippa, etsiä juurensa ja löytää
katajansa, jonka piikit eivät enää pistä.
On tullut aika pienen kansan ja Karjalan heimon kasvaa kansojen
väliseen ystävyyteen ja sanoa: ”Olen seisonut
rauhan vartijana. Nyt ojennan käteni iloon.”
Ystäväiset, miehet, naiset
juhlivat muolaalaiset
On mulle suotu kunnia
tässä kohden puhua.
Saan tuoda teille terveiset
tosi sydänlämpöiset
kun Hämeen heimon puolesta
saan asioita muistella.
Kun teitä tänään tervehdin
palailen mä menneihin
Muistojeni aarteistoihin,
joista sanat ammensin.
Viime syksynä olimme ystäväni Erkin kanssa matkalla
muikkuverkoille Salkolaan mökille, jossa karjalaisuus sulkee
tulijansa tiukkaan mutta lempeään syleilyynsä.
Yht´äkkiä hän kysäisi: Missäs
sie oot ens heinäkuussa. Kun vastasin, että kotimaisemissa
pääasiassa, hän sanoi: Miull ois siul yks pyyntö.
Tulisit sie puhhuu muolaalaiste juhlii. Tämä ehka
johtui siitä, että varsin usein keskustelumme olivat
tavatessamme kääntyneet Karjalaan ja karjalaisuuteen,
johon minulla on monenlaisia henkilökohtaisia kontakteja
jo sota-ajalta alkaen. Nuoremman miniänikin suonissa virtaa
puoliksi muolaalainen veri.
Pienen pojan muistikuvat sota-ajalta eivät ole kovin kummoisia.
Meille tuli sodan jaloista kolme pariskuntaa: Kuikat, joilla
oli aikuisikää lähestyvä poika Olavi, Mansikat
ja Sallit, On paljon puhuttu evakkoväen vastaanotosta ja
suhtautumisesta heihin. Minulle ei ainakaan ole jäänyt
minkäänlaista muistikuvaa siitä, että jotain
hankausta olisi ollut. Lieneekö siten syynä se, että
kodissamme yleensä ovet olivat lukitsematta ja meille saattoi
tulla ohikulkija vaikka keskellä yötä sisään.
Toisaalta äitinikin oli eräänlainen evakko. Hän
oli kolmekymmentäluvun alussa lähdössä Pohjanmaalta
Amerikkaan lamaa pakoon, mutta saatuaan ystävättäreltään
kirjeen, jossa tämä ilmoitti, että Tammelassa
olisi vanhanpojan huushollissa emännöitsijän
paikka, hän lähti ja jäi sille tielleen.
Muistan hyvin kuinka kaikki kolme siirtolaisperhettä asustivat
meidän isossa pirtissämme kukin omassa nurkkauksessaan
ja neljä emäntää sopi hyvin yhden suuren
keittiön hellan ääreen sen lyhyehkön ajan,
jonka he meillä olivat.
Tavaraa ei tulijoilla paljon ollut sen paremmin kuin karjaakaan.
Heidän taustastaan tiedän sen verran, että kaikki
olivat Antreasta. Perheet sijoitettiin sittemmin Hämeenlinnan
lähettyville. Vanhempieni kanssakäyminen heidän
kanssaan jatkui moniaita vuosia tämänkin jälkeen.
Kuikan pappa opetti minut innokkaan kalamiehen kutomaan verkkoa
ja Olli kuljetti meitä kakaroita polkupyörällään,
jollaista meillä ei ollut.
En tiedä, kuuluivatko meillä asuneet siirtolaiset
siihen joukkoon, kuin pari siirtolaisisäntää,
joiden nautiskelua ravintolassa paikalliset puoliääneen
ihmettelivät, että millääs noi karjalaismiehet
täälä pystyy istuu, ku niillä ei ollu eres
mittää tavaroita tullessaas. Tähän tuli
pian vastaus: Ka meill tull nii kiire lähtö, ko ryssä
pommitti yle aikaa, jot myö ei ehitty ottaa tavaraa liiemmält
mukkaa, mut myö otettii rahhaa sitte vähä rutommast.
Utelu päättyi siihen.
Koulussa en muista koskaan olleen kiistaa siirtolaispoikien
kanssa. Naapurikylän koltiaisten kanssa sen sijaan kahinoitiin
toistuvasti. Lapsuus ja nuoruusvuosilta on monenlaisia muistoja
yhteisistä riennoista. Komeimmat muistot lienevät
siinä, kun Tammelaan useampia kertoja saatiin kultaisia
kuokkia sokerijuurikkaan harvennuskilpailuista. Suurin ansio
siitä lankesi karjalaispojille –Liskin Paavo etunenässä.
Yhteisiä rientoja olivat myös 4 H- kerhon puitteissa
pidetyt iltamat, joiden sieluna häärivät samat
pojat. Osittain tämän ansiosta ja toki myös äidin
perintönä, olen siitä lähtien ollut mukana
monenlaisissa riennoissa koko ikäni.
Jos jossain oli hämäläisillä sopeutumista
tulijoiden mentaliteettiin oli sitä toki toisella osapuolellakin,
Kerrotaan, että muuan tunnettu siirtolaisisäntä
yritti moneen otteeseen saada alkuun keskustelua linja-autossa
matkatessaan. Kun minkäänlaista kontaktia ei syntynyt,
hän teki kuljettajalle kysymyksen: Mihin sie oikein tätä
mykkälaumaa kuletat?
Kun sitten myöhemmin karjalainen vilkkaus ja yritteliäisyys
sekoittui hämäläiseen mentaliteettiin, ovat tulokset
olleet merkittäviä.
Kaikella on tarkoituksensa. Kaikella on suuri ohjaajansa. Kun
Neuvostoliitto aloitti rosvoretkensä Suomeen –sellaiseksihan
sota voidaan yksinkertaisesti katsoa, oli tarkoituksena siirtää
kansamme se osa jota ei olisi surmattu jonnekin itään
ja sulauttaa sinne. Stalin päätti, mutta Jumala sääti.
Sen sijaan, että syntyi itäisille maille jonkinlainen
sekakansa, syntyi tänne keskelle sydän-Hämettäkin
kansallisia elinvoimaisia yhteisöjä, joissa karjalaisen
vilkkauden ja yritteliäisyyden siivittämänä
on saatu hämäläisellä jääräpäisyydellä
ryyditettynä saavutuksia, jotka hakevat vertaistaan. Muuten
– kuinkahan moni tässä salissa olevista olisi
jäänyt ilman nykyistä puolisoaan tai kokonaan
syntymättä ilman tuota ankaraa murrosta.
Forssan seudulla heimojen jopa kansojen sekoittuminen on ollut
jokapäiväinen asia tehdasyhdyskunnan synnystä
alkaen. Lieneekö siinä syy, miksi täällä
sopeutuminen oli mielestäni helpompaa puolin ja toisin.
Karjalainen kulttuuri on lyönyt leimansa niin juhlaan kuin
arkeenkin. Olin sodan jälkeen kansainvälisellä
nuorisoleirillä. Hämeessä kun oltiin tarjottiin
myös hämäläistä herkkua –piapoo.
Muistan ikäni, kun muuan pohjoiskarjalaisneito, kuultuaan,
mitä se oli, lausahti ykskantaan, että mie en sikkain
ruokaa syö. On myönnettävä, että karjalaiset
herkut piirakat ja paisti ovat toki paljon sopivampia tällaisen
hämäläisenkin suuhun. Nykyisin ne ovat useimpien
pitopöytiemme vakioherkkuja. Vaikka vuosia on kulunut ihmisiän
verran, muistan vieläkin Kuikan mamman tekemät peruna-
ja ryyni- ja marjapiirakat.
Aikuisiällä nimenomaan Muolaaseen törmäsin
ollessani jonkinlaisena oto toiminnanjohtajana. Eräänä
päivänä sain puhelun, jossa nimetön soittaja
kysyi: Voik sinnuu luottaa? Kun vastasin näin olevan, hän
jatkoi, että olisi hieman arkaluontoista asiaa. Keskustelun
jatkuessa selvisi, että kyse oli osasta Muolaan kirkon
hopeita, jotka siihen aikaan olivat ns. kuumaa tavaraa. Hopeat
ilmestyivät poissa ollessani museonhoitajalle, eikä
hän aavistanut, mitä pakkaus sisälsi Laitoin
hopeat varmaan talteen. Sieltä ne myöhemmin ovat saaneet
paikan museossamme. Tänäkään päivänä
en tiedä varmuudella soittajaa ja esineiden tuojaa, mutta
omat aavistukseni ovat melkoisen vakaat! Esitän näin
julkisesti kauniin kiitoksen luottamuksesta, sekä vuosikymmeniä
jatkuneesta rikastuttavasta heimojen yhteistyöstä
Kotiseutuyhdistyksen kanssa. Vielä kerran myös kiitokset
Forssan seurakunnan puolesta rikastuttavasta toiminnastanne!
Kun kauniina kesäpäivänä laskeudun Uukuniemellä
–taas muutaman päivän kuluttua- lankomieheni
kotitalon himmeän hämärän verhoaman koivulehdon
lehvistön suojasta Korpijärven rantaan, ja näen
muutaman sadan metrin päässä rajalinjan, en yhtään
ihmettele äsken lauletun Karjalan kunnalla laulun sanoja:
On sinne mun kaiho pohjaton. Suomen kansalta on taas kerran
kyselty, mitä mieltä he olisivat Karjalan palauttamisesta.
Enemmistö ei sitä kuulemma halua. Pari kertaa rajan
takana vierailtuani, olen saanut jonkinlaisen kuvan pienestä
osasta aluetta. Kuva ei kaikilta osiltaan vastaa rajan tällä
puolella olevaa Karjala-kuvaa, mutta siitä huolimatta kuulun
niihin, joiden mielestä palauttaminen, tai ainakin jonkinlainen
nautintaoikeus olisi ainoa keino jolla ryöstäjä
voisi edes hieman sovitella sitä, että suuri osa suomalaisista
menetti kotinsa –monet jopa kahteen kertaan ja eräät
lapsuuden ajan ystäväni myös isänsä.
Varsinkin vanhemmalle väelle synnyinseutu on aina synnyinseutu.
Kun täytin tuossa vuosia, sain kahdelta lähimpään
ystäväpiiriini kuuluvalta evakkopojalta lahjaksi kirjan.
Toinen on: ”Vot sano ryssä ja taas pussas”.
Sen sivulle on kirjoitettu suuresti arvostamani sanat: ”Karjalaisuuden
ystävälle”. Toinen on: ”Parrai päi”.
Karjalakysymys ja veteraanit vaiettiin tässä maassa
kuoliaaksi vuosikymmeniä. Onneksi olemme päässeet
jo sen ajan yli jolloin Suomen johto sanoi: Da, da ja taas pussas.
Parrai päi kirjaan on lainattu Akseli Gallen-Kallelan
sanat:
Kenties juuri siksi mulle taivaan tuliruskot palaa,
että eespäin aina toivon, että taapäin aina
halaan.
Siinä olkoon meillekin ohjenuoraa ponnistellessamme yhdessä
eteenpäin elomme mutkaisella ja mäkisellä polulla!
Kaiken maallisen meiltä voi ryöstää, mutta
siitä, minkä olemme tallentaneet muistojemme aarteistoon,
voimme aina ammentaa käyttövoimaa haaveillemme ja
tuleville päämäärillemme. Kun sen taivaltaessamme
muistamme, niin hämäläisittäin sanottuna:
Kyä kaikki järjestyy eli kaik o parrai päi!
Ystäväiset miehet, naiset
karjalaiset laulavaiset.
Tässä kulku aatosten
hämäläisen miekkosen.
Juurenne aina muistakaa
perinteitä vaalikaa!
Unohtamatta Karjalaa
edelleenkin juhlikaa!
Olkoon onni teillä myötä
jatkaissanne täällä työtä.
Luoja päivänne siunatkoon
ja niitä paljon antakoon! |
